”Minä rakastan sinua” on huono lause

Perjantai, 1. Maaliskuuta 2013 - 16:14
TEKSTI: Ella Kiviniemi
KUVAT:

Keijut ja enkelit saavat väistyä kauhakuormaajien ja lampaanpapanoiden tieltä, kun Archie Ahola suoltaa ronskeja rakkausrunojaan. Entinen teatteripuvustaja ei aio alentua rakkausrunojen riviompelijaksi. Ahola pelaa rehellisyydellä, elää tunteella ja kiroilee kuin merimies.

 

Archie Ahola kirjoittaa kuvia, joissa mies rakastaa miestä. Lauseet ovat vierekkäin aseteltuja näkymiä, joissa ikävöidään, haastetaan, rakastellaan ja roihutaan. Rakkaudesta Aholalla on kokemusta, mutta runoudesta ei juurikaan. Aholan mielestä hyvää tai huonoa runoa ei ole olemassa. Tai no, ehkä onkin: kuluneita kielikuvia hän ei teksteissä suvaitse. Kliseet ovat Aholalle kuin jakkupukuja, joita hän ei pukuompelukoulussa koskaan suostunut tekemään, vaikka käskettiin. Jos rakkaudesta ei kykene kertomaan omin sanoin, voi yhtä hyvin olla hiljaa. Rouhea rakkausruno syntyy omakohtaisuudesta ja rehellisyydestä. ”Jos koitat värittää muiden tunteita, niin ei siit tuu last eikä paskaa. Pitää pystyä menemään omaan rakkauteensa niin syvälle, ettei se kuulosta siltä helvetin kioskikirjallisuudelta.” Runoilijan ei tarvitse rakastua joka päivä uudelleen kyetäkseen kirjoittamaan tunteista. Rakkaudessa on läsnä myös menettämisen pelkoa, mustasukkaisuutta ja vihaa, joita voi tutkia loputtomiin. Ahola ammentaa vanhoista kokemuksistaan etsimällä niihin uusia näkökulmia. Se on hänestä kirjoittamisessa kaikkein hauskinta. ”En oo ikinä elämässäni laskenu lampaita. Jos en saa unta, sisustan mielessäni kavereiden kämppiä. Vien sinne omat kamani, ja sit mä sisustan.” Kirjoittamisesta tuli Aholalle samanlaista: rakkaus on kuin huone, jonka hän järjestää aina uudelleen.

Aholalla on takanaan kymmeniä vuosia lavastus- ja puvustustöitä, eikä hän ikinä kuvitellut lyövänsä läpi runoilla. Viikko ennen juhannusta vuonna 2009 hän räjähti kirjoittamaan. Muutamassa vuodessa pöytälaatikkoon kertyi noin 800 runoa. ”Niistä puolet oli rakkausrunoja. Mä varmaan avasin jonkin lukon itsessäni.” Ahola uskaltautui näyttämään muutaman runon kirjailijaystävälleen, joka moitti niitä kliseisyydestä. Alkoi järjestelmällinen siivousoperaatio. Ahola jakoi runonsa lässyihin ja rankkoihin, sekä poisti niistä kaikki turhat lauseet. Lopulta hän luetutti runot ystävällään, kirjailija Leena Lehtolaisella. ”Lehtolainen vastasi ytimekkäästi, että ’ihan nyt heteroämmänä täytyy sanoa, että panettaa’. Silloin koin saavuttaneeni jotain”, Ahola hymähtää. Tarinan loppu meni kuin kirjoissa: ystävän kautta Aholan runot päätyivät J.K. Ihalaisen, Palladium-kustantamon omistajan käsiin, ja muutamassa päivässä Aholalla oli jo kustannussopimus.

Lavastaminen ja vaatesuunnittelu saivat jäädä. Syksyllä Ahola joutui lopettamaan oman design-liikkeensä Kehräsaaressa, koska se ei elättänyt. Aholan kierrätysmateriaaleista valmistamat vaatteet ovat yhtä värikkäitä ja ronskeja kuin miehen puheet. Tyyli oli kuluttajille liian erikoinen, mutta Ahola ei suostunut tinkimään näkemyksestään ja huovuttamaan pipoja. Nyt joulumyynnistä ylijääneet keppihevoset kummittelevat kotona huoneen nurkassa, ja Ahola on allerginen koko rättitouhulle. Entinen puvustaja ei enää nauti teatterista tai elokuvista, koska hänen huomionsa menee puvustuksen ja maskin virheiden vahtimiseen. Valtavan VHS-kokoelmansa hän paukutti kangaspuilla matoiksi ja myi pois. Ahola haluaa tehdä kirjoittamisesta itselleen uuden työn.

Julkkispiireissä pyöriessä Ahola on kohdannut ihmisiä, joilla menestys on noussut hattuun. Itse hän vakuuttaa pitävänsä jalat maassa, vaikka välillä tekeekin mieli leijailla. Muiden alalle pyrkivien kirjoittajien kateellisiin kommentteihin Ahola vastaa olankohautuksella. ”Niin vaan käy. Joskus punaviinihumalassa oon sanonu vähän ilkeämminkin. Riippuu siitä, kuinka ärsyttävä joku osaa olla.” Menestys on tuonut mukanaan ”stalkkereita ja perseennuolijoita”, jotka yrittävät saada teksteilleen kuuluisuutta Aholan kautta. Jopa poikaystäväehdokkaita on alkanut pyöriä ympärillä. ”Mä erotan ne jo, kun ne lyöttäytyy seuraan. Tiedän heti, mikä niillä on asia.”

Perhe sanoutui aluksi irti koko julkistamisprosessista, eikä Ahola itsekään halunnut heidän saavan käsiinsä eroottisia tekstejä. Aholan äiti kuitenkin innostui ja povasi pojalleen jo kutsua Linnan juhliin, kun tämä esiintyi Turun kirjamessuilla samalla lavalla Jenni Haukion kanssa.Ahola ei ikinä unohda äitinsä reaktiota, kun tämä ensimmäisen kerran luki poikansa uutta kirjaa. ”Se sano sen maailman syvimmän lauseen: Iihan kivoja... mutta koetko sä niin, että sä oot jääny näin paljosta paitsi? Yksin äitini tietää, mitä hän tällä tarkoitti.” Eräs äidin aiempi tokaisu päätyi runokirjaankin: äitisi sanoo että olit kuin aurinko aina aamuisin / koska menit rikki.

Seksuaalisuuksien karsinointi on Aholan mielestä turhaa, eikä homous tee rakkausrunojen kirjoittamisesta mitenkään erilaista. Hän nimittää itseään tosin mielellään Suomen ensimmäiseksi homoeroottisen runon kirjoittajaksi. Nuorena Ahola oli kova bailaamaan, eikä hän pysähtynyt miettimään identiteettiään. Kunnolla hän hyväksyi itsensä vasta 30-vuotiaana. Teatterimaailman vapaamielinen ilmapiiri oli identiteetin rakentamisessa tärkeässä osassa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on hänen mukaansa paljon näennäistä hyväksyntää, joka ei toteudu yksilötasolla keskustan grillijonoissa. Ahola kokee olevansa jo syrjinnän yläpuolella, ja rasistisiin heittoihin hänellä on aina kärkäs vastaus valmiina. Ahola ei yleensä jää tuppisuuksi, mutta kerran häntä jännitti esittää runojaan: yleisönä oli kahvilantäydeltä homoja. ”Mä kuvittelin, että ne on varmaan kriittisempiä, kun ne tiesi, mistä mä puhun.” Helpotus oli suuri, kun kuuntelijat nauroivat oikeissa kohdissa ja tuntuivat ymmärtävän Aholan sarkasmia.

Ensimmäisestä kokoelmasta ei tullut niin rajua, kuin Ahola oli kuvitellut. Kustannuspäällikkö J.K. Ihalainen arveli, että hempeydellä olisi helpompaa lyödä uusi runoilija läpi. Kirjaan päätyi paljon Aholan mielestä sovinnaisia tekstejä, ja joitain eroottisia kohtia kevennettiin sanoja muuntelemalla. Keväällä julkaistaan uusi teos, josta Ahola toivoo ronskimpaa. Mutta kyllä Aholakin sortuu kliseisiin. Joskus. Kauniit ja hempeät runot tuntuvat miellyttävän ainakin Facebook-yleisöä. Lopusta täytyy kuitenkin löytyä jokin jekku. ”Ehkä enkeli rakastuu kauhakuormaajaan, en tiedä.”

Päähenkilö

Haukan katse

Teemu Markkula pakenee todellisuutta musiikkiin.

Pää edellä

Taiteilija Ninni Luhtasaari tekee mitä haluaa. Luomisen vimma ei jätä sijaa epäröinnille. Hävetä ehtii jälkeenpäin.

Sirkustempuilla tasapainoon

Sirkustaiteilija Jenni Pylkkäselle sirkus ei ole vain teknistä täydellisyyttä.

Ääriviivaa säästelemätön Pirinen

Ville Pirinen elättää itsensä taiteella. Hänestä sarjakuva on nerokas väline tarinoiden kertomiseen.

Sanni Seppo ei halua arvioida kehittymistään taitelijana. Hänen mielestään sen voi jättää muille.

Valokuvataiteilija rakastaa ihmistä ja luontoa

Valokuvataiteilija Sanni Seppo rakastaa metsää ja vihreää. Kesällä Kangasalla nähdään taiteilijan palstaviljelyä käsittelevä näyttely.

Karoliina Korppoo haluaa olla vapaa-ajalla luova.

Kissanainen peliohjaimessa

Karoliina Korppoo, 31, on tamperelaisen Colossal Order -pelistudion suunnittelija, joka rakastaa pukeutumista ja viettää vapaa-aikansa kirjoittaen...

Reportaasin renessanssi

Touko Hujanen menee paikkoihin ja katsoo, mitä niistä löytyy. Sitten hän harhailee ja höseltää. Tästä kaikesta syntyy Uuden Maan Sanomat.