Valokuvataiteilija rakastaa ihmistä ja luontoa

Perjantai, 29. Toukokuuta 2015 - 11:01
TEKSTI: Silja Viitala
KUVAT:

Helsingin Haagassa, korkean mäen päällä, taivasta tavoittelee valtava sininen puutalo. Talossa asuu kuusi perhettä, heidän joukossaan valokuvataitelija Sanni Seppo.
Kiviportaat ylös ja koputus oveen. Tulijoita vastaan juoksee Lempi, Sepon ihmisrakas alankopaimenkoira. Seppo ja Lempi toivottavat vieraat tervetulleiksi ja taiteilija itse tarjoaa teetä.
Kaksikerroksinen asunto on selvästi luovan ihmisen koti. Kasveja on seinillä, pöydillä ja lattialla. Tekstiilit ovat värikkäitä, tavarat näyttävät siltä, että niillä on tarina ja ikkunoista tulvii valoa sisään.
Sepon ja Lempin lisäksi sininen talo on sekä Sepon nuoremman tyttären että ystävän lukiolaistytön koti.

Sanni Seppo päätyi opiskelemaan valokuvausta monen mutkan kautta. Valmistuttuaan ylioppilaaksi hän halusi matkustella ja taltioida näkemäänsä.
”Alkuun kannoin mukanani helvetin raskasta öljyväripalettia ja maalasin muotokuvia. Sitten menin iltakouluun, jossa opiskelin kuvanveistoa ja maalausta.”
Eräs ilta viikosta jäi vapaaksi, ja Seppo päätti ottaa siihen tylsänkuuloisen fototekniikka-kurssin.
”Sen jälkeen en tehnyt muuta, ja pian hainkin sekä Taideteolliseen korkeakouluun että Lahden muotoiluinstituuttiin opiskelemaan valokuvausta. Pääsin molempiin, mutta valitsin TAIKin”, Seppo kertoo.
Opiskellessa vierähti kymmenen vuotta. Välissä Seppo ehti muun muassa asua pari vuotta Espanjassa ja työskennellä kauppahallissa vihannestiskillä. Vuonna 1993 äitiyslomalla ollut Seppo valmistui laman keskellä taiteen maisteriksi. Hän ei muista olleensa tilanteesta huolestunut.
Lehdet, joihin Seppo soitteli kyselläkseen töitä, olivat huonossa jamassa. Siihen aikaan valokuvataiteilijaksi ryhtymistä ei pidetty vaihtoehtona. Taiteilija teki siis kuvatoimittajan, opettajan ja freelancerin töitä sekä taittokeikkoja.
”Valmistuessani ajattelin, että saan leivän muutenkin kuin valokuvaamalla. Ajattelin, että valokuva on ilmaisu- ja kerrontatapa, ja se riittää.”

Mieluiten Sanni Seppo kuvaa ihmisiä. Jaetulla ykkössijalla on metsä. Ihmisten kanssa saa olla kontaktissa, erämaissa voi olla yksin. Seppo ei pidä kuvattavien ohjailusta, vaan mieluummin antaa heille aikaa. Ja kun jaksaa odottaa, jossain vaiheessa tapahtuu hyvin todennäköisesti jotain kuvauksellista.
”Jos haluaa saada ihmisen rennoksi kameran edessä, pitää olla itsekin rauhallinen. Kun tietää, mitä tekee ja on itsevarma, kuvattavan luottamus kameraa kohti kasvaa.”
Seppo on tehnyt valokuvataidetta pitkään, jo 1980-luvulta lähtien. Mitä mieltä taiteilija on alansa kehityksestä ja nykyaikaisesta valokuvasta?
”Taiteen teko on muuttunut hirveästi. Valokuvan arvostus muiden kuvataiteiden parissa on vahva, eikä sen asemaa tarvitse enää perustella. Kun aloitin, kaikki tehtiin alusta asti itse ja pienellä budjetilla. Silloin kokonaisuus, koko näyttely oli osa taiteellista prosessia. Ilmaisu lähti aihevalinnasta ja päättyi töiden ripustukseen. Nyt tuntuu siltä, että ilmaisu loppuu kuvan ottamisen jälkeen. Vedostus ei ole enää samalla tavalla luova prosessi. Toiset taiteilijat ulkoistavat nykyään jälkikäsittelynkin.”
Seppo on silti myös sitä mieltä, että Suomessa on paljon hyviä kuvajournalisteja. Taiteen ja journalismin kentällä tähdeksi nousee aina muutama tekijä kerrallaan, mutta sivummalla julkisuudesta on paljon hienoja kuvaajia.

Puoli vuotta sitten tamperelaisesta valokuvakeskus Nykyajasta otettiin yhteyttä Seppoon. Hänen palstaviljelyä dokumentoivat kuvansa haluttiin näyttelyksi Kangasala-taloon.
Palstaviljely on Sepolle rakas harrastus, jonka parissa hän on puuhannut yli 20 vuotta. Oma palsta on taiteilijalle rentoutumispaikka, jossa ollaan kädet mullassa siementen, ei kameran kanssa. Omalta viljelmältä heräsi kuitenkin ajatus tutkia aihetta linssin läpi.
”Palstat ovat keskellä kaupunkia, mutta ihmiset saattavat olla siellä puolialasti. Palstoilla on näkymättömät seinät. Jokainen tekee palstastaan paikan, jossa viihtyy. Se on omanlaistaan ympäristötaidetta, kun rivit kulkevat spiraalina tai palstalla on suihku.”
Seppo tahtookin kertoa kuvillaan erilaisesta kaupunkikulttuurista. Kiireiselle palstat tuovat levon ja esimerkiksi eläkeläisille sisältöä elämään. Keidas kaupungin keskellä palvelee käyttäjiä eri tavoin. Kesällä Seppo aikoo jatkaa samojen teemojen parissa. Kivinokan siirtolapuutarha Helsingissä kiinnostaa Seppoa kuvausmielessä, ja palstaviljelykin tulee pysymään aihelistalla.
Tämän Katseen ilmestyessä Sanni Seppo on pakolaisleirillä Länsi-Saharassa. Matkaan lähtee myös Sepon Moskovassa journalismia opiskeleva tytär. Tarkoituksena on pitää työpajoja, digitoida pakolaisleirillä asuvan valokuvaaja Mohamed Mouloudin teoksia ja tehdä omia projekteja. Työn tuloksia tullaan näkemään vuoden 2016 Poliittisen valokuvan festivaaleilla. Seppo on kolmivuotisen festivaalin taiteellinen johtaja ja osa järjestävää työryhmää.
”Valokuvajournalismin ja -taiteen väliin jää paljon teoksia, jotka eivät kuulu kumpaankaan ryhmään kunnolla”, Seppo sanoo. Yksi taiteilijan tavoitteista onkin nostaa kahden genren hybridin asemaa ja siitä käytävän keskustelun määrää. Poliittisen valokuvan festivaali on yksi keino saavuttaa tavoite.
Tulevaisuudessa Seppo toivoo voivansa tehdä muutamia elokuvia sekä jatkaa työtään ympäristönsuojelun ja kaupunkikulttuurin teemojen ympärillä.
”Ja pitää kunnosta ja terveydestä huolta, jotta jaksan tehdä kaiken mitä tahdon!”

Sanni Sepon Palsta-valokuvanäyttely Kangasala-talossa
2.6.–27.6. Vapaa pääsy.

Sanni Seppo ei halua arvioida kehittymistään taitelijana. Hänen mielestään sen voi jättää muille.
Vihreyttä rakastava Sanni Seppo on dokumentoinut muun muassa palstaviljelyä ja metsän henkisyyttä.  Kuvateos: Veera Hongisto
Sanni Seppo on asunut Haagan alueella jo 22 vuotta.
Sepon 12-vuotias Lempi-koira suhtautuu omistajaansa rakkaudella.

Juttu on julkaistu tässä lehdessä

katse 2-2014

Päähenkilö Ville Pirinen

Katse 2/2014

Päähenkilö

Haukan katse

Teemu Markkula pakenee todellisuutta musiikkiin.

”Minä rakastan sinua” on huono lause

Keijut ja enkelit saavat väistyä kauhakuormaajien ja lampaanpapanoiden tieltä, kun Archie Ahola suoltaa ronskeja rakkausrunojaan.

Pää edellä

Taiteilija Ninni Luhtasaari tekee mitä haluaa. Luomisen vimma ei jätä sijaa epäröinnille. Hävetä ehtii jälkeenpäin.

Sirkustempuilla tasapainoon

Sirkustaiteilija Jenni Pylkkäselle sirkus ei ole vain teknistä täydellisyyttä.

Ääriviivaa säästelemätön Pirinen

Ville Pirinen elättää itsensä taiteella. Hänestä sarjakuva on nerokas väline tarinoiden kertomiseen.

Karoliina Korppoo haluaa olla vapaa-ajalla luova.

Kissanainen peliohjaimessa

Karoliina Korppoo, 31, on tamperelaisen Colossal Order -pelistudion suunnittelija, joka rakastaa pukeutumista ja viettää vapaa-aikansa kirjoittaen...

Reportaasin renessanssi

Touko Hujanen menee paikkoihin ja katsoo, mitä niistä löytyy. Sitten hän harhailee ja höseltää. Tästä kaikesta syntyy Uuden Maan Sanomat.